Currolla oli eilen vuorossa ensimmäinen kisarata kolmosluokassa. Ohjaaja oli kotiovelta asti ja aivan loppupalkalle saakka hyvällä ja rennolla mielellä. Currokin oli kivasti kontaktissa ennen rataa, mutta lähdössä alkoi hurjasti haistelemaan, varmaan oli hyviä tuoksuja, kun pari koiraa ennen meitä meni erityisen hyvän tuoksuinen tyttö. Tätähän ei ole koskaan missään tilanteessa harjoiteltu, keskittymistä juoksuisten narttujen tuoksuissa.
Vähän jouduin siis lähdössä komentamaan, ja jäikin nätisti odottamaan lähtölupaa, mutta koirasta näki jo selvästi, ettei ole samassa vireessä kuin viime aikojen mölleissä. Lähtöluvasta jäi istumaan paikoilleen, kepeiltä tuli kesken pois ja keppien jälkeiseen putken umpikulmaan ei irronnut. Loppurata rallateltiin hissutellen, mutta kuitenkin hyvillä mielin, ja koirakin tuli iloisesti palkalle.
Talvella sain mukavan kommentin, että hienoa kun jaksan Curron kanssa harrastaa, mutta koiran ominaisuuksista johtuen kisaaminen sen kanssa on erityisen haastavaa. Tämä on rauhoittanut ohjaajan mieltä kovasti, että en itse yksinomaan omalla toiminnallani ole aiheuttanut meidän ongelmia. Vaikka ainahan voi tehdä enemmän ja paremmin, mutta kaikkiin koiran ominaisuuksiin ei silti voida vaikuttaa. Kuten Verdinkin arkuuden kanssa aikoinaan.
Katsotaan, josko joku kerta taas käydään Curron kanssa kisaradalla rallattamassa. Ei se selvästi kuitenkaan ole koiralle liian kuormittavaa, ettei sitä voisi viedä ollenkaan. Hauskaa sen kanssa on treenata, ja mölleissä käydään ainakin rallittelemassa :)
Yllättäen huono mieli tulikin vasta Verdin kisavuorolla. Hauskaa oli mennä tutustumaan samaan rataan, jolla olin aiemmin ollut Curron kanssa, mutta hauskuus loppuikin kovin lyhyeen, kun huomasin rimojen olevan tapissa. Kesken tutustumisen lähdin kysymään kisajärjestäjiltä, ovatko rimat samoissa korkeuksissa kahdella seuraavallakin radalla, ja hieman kyllä kummastelin tuomarin heille antamaan vastausta, että ei voi paljastaa korkeuksia etukäteen. Osalla tuomareistahan on ratapiirroksetkin etukäteen seinällä ennen rataa. No eipä innostanut 50 koiran ajaksi jäädä odottelemaan, että mille korkeudelle rimat seuraavalle radalle nostetaan, joten haettiin pettynein mielin kisakirja ja lähdettiin kotimatkalle.
Harmitti kovasti Verdin puolesta, kun niin innoissaan olisi ollut menossa radalle, ja itsekin olin jo virittäytynyt kisaamaan. Eipä koskaan aiemmin ole mikään agilityyn liittyvä harmittanut näin paljoa, tuntui vaan niin kovin epäreilulta. Mutta en kyllä koskaan olisi antanut itselleni anteeksi, jos Verdille olisi sattunut radalla jotakin. Koskaanhan en ole hyppyyttänyt Verdiä 65 korkeilla rimoilla, kun 60 tuntuu olevan jo aivan maksimi. Onneksi näitä kisoja on kuitenkin tullut vastaan yllättävän harvoin, varmaan tässä ennen arvokisoja on todennäköisyys korkeimmillaan. Vain kerran aiemmin on yhdeltä radalta jouduttu jäämään pois. Mutta tuli kuitenkin hyvä muistutus siitä, miksei Verdin kanssa kannata lähteä kovin pitkään matkaan kisamaan.
Ohjaajan harmitus purkaantui pitkällä pyörälenkillä, ja koirille on tiedossa tänään pihatreenit. Ohjatuissakin ulkokausi häämöttää jo aivan kulman rakana :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti